Pertti Välimäki:

ISÄ JA POIKA AMERIIKAN RAITILLA KEVÄÄLLÄ 2010

Kuvat ja videot: Mikko ja Pertti Välimäki

Ameriikkaan; Hotel California

Reissu alkoi keskiviikkona 7.4. klo 7.30 Air Francen lennolla Pariisiin, jonne laskeuduimme klo 9.30 eurooppalaista aikaa (kotsuomalaisesti 10.30). Pariisista jatkoimme jumbojetillä klo 13 (klo 14) Bostoniin, jossa olimme sikäläistä itärannikon aikaa 15.30 (21.30). Sieltä matka jatkui klo 18 (8.4. klo 01.00). American Airwaysin lennolla San Franciscoon. Perillä SFssa olimme länsirannikon aikaa 21.30 (7.30). Lentomatkailu vei 24 tuntia.

SFn kentältä vuokrasimme Chervolet Impalan; moottorina 3,5 litrainen V6, n 220 hevosta. Yöksi Piilaaksoon. Kun tässä kalifornialaisessa hotellissa olimme yöpyneet, olimme nähneet kaikkien seuraavien öiden hotelli- ja motellihuoneet.

Matkan pätkät; The Long Run

• to 8.4. San Francisco (California) -- Reno (Nevada) 200 mailia
• pe 9.4. Reno -- Salt Lake City (Utah) 530 mailia
• la 10.4. Salt Lake City -- Cheyenne (Wyoming) 430 mailia
• su 11.4. Cheyenne -- Pierre (South Dakota) 400 mailia
• ma 12.4. Pierre -- Minneapolis (Minnesota) 400 mailia
• ti 13.4. Minneapolis -- Duluth (Minnesota), -- Houghton (Michigan) 350 mailia
• ke 14.4. Hougton -- Green Bay (Winconsin) -- Chicago (Ilinois) 400 mailia
• to 15.4. Chicago -- Archold (Ohio) 220 mailia
• pe 16.4. Archold -- Auburn (New York) 550 mailia
• la 17.4. Auburn -- Lake Placid (New York) -- Montreal 250 mailia
• su 18.4. Montreal -- Boston (Massachusetts) 280 mailia

Mailimäärät ovat kartan lukuja. Kaupungeissa pyörimme ylimääräistä, ja kerran päivässä ajoimme omalaatuisten risteysmerkintöjen takia harhaan. Näille ketunlenkeille ja päivän Kaliforniassa pyörimiselle kertyi satoja maileja, koska Impalan mittari kertoi Bostonin kentällä matkaa kertyneen 4 670 mailia (7 290 km).

Kuluista; And I Never Saved a Dollar

• lentoliput maksoivat 900 euroa mieheen, siis yhteensä 1 800 euroa
• auton vuokra ja palautus Bostoniin 800 euroa
• bensaan kului 400 euroa
• hotelliyöpymiset yhteensä 1 000 euroa (yleensä noin 100 taalaa yö)
• tuhkapilvimatkailun aiheuttamat ylimääräiset kulut: juna- ja lentoliput sekä hotelli yhteensä 1 000 euroa

Vuodenajat

Kaliforniassa oli Suomen toukokuun loppu, voimallisesti herännyt kevät + 18, Tyynen valtameren rantahietikolla vielä viileää. Muutama tunti itään päin Sierra Nevadan rinteillä noin 1,5-2,0 kilometrissä lunta metri, illansuussa + 2, yöllä reilua pakkasta; Squaw Valleyssä lumikissat laskettelurinteillä, siis Suomen Lapin maaliskuu.

Viikkoa myöhemmin itärannikon Appalakeilla Vermontissa ja New Hampshiressa niin ikään hiihtokausi meneillään, lumisadetta +1.

South Dakotan Pierressä Missourijoen isossa saaressa, Ohion alavilla pelloilla ja Bostonissa juoksimme lenkit shortseissa lämpimässä + 20 keväisessä auringonlaskussa. Bostonin maratonkisan aikana puolipilvistä + 14 ja tailwind. Montrealin iltalenkki + 1:ssa tihkusateessa pipo päässä ja hanskat käsissä.

Salt Lake Citystä jäi Yellowstoneen ajamatta. Sinne luvattiin kovaa lumisadetta ja pakkasta -5.

Maisemia, muita näkymiä, ihmisiä; People Are Strange

Kaliforniasta Kalliovuorille; Break on Through to the Other Side

Kalifornia toi mieleen kesäisen Välimeren rannikon. Sierra Nevadaan sopii hyvin vertailu Alppeihin, paitsi että Squaw Valley muistutti Rukaa.

Kalifornialaiset olivat ystävällisiä, erityisesti SFn Chinatownissa. Berkeleysssä kadulla kävellessämme sister huuteli autostaan: "Hi guys, you must be twins!". -- Oli lentomatkailu poikaa vanhentanut.

Mikko aloitti torstain 8.4. Piilaaksossa puuhaamalla pari tuntia yhteistyösopimusta konsultti Pärnäsen kanssa. Sillä aikaa harjoittelin automaattivaihteisen auton käyttöä lähitienoilla. Liike- ja toimistotiloja näkyi paljon tyhjillään; lamaa ei ollut voitettu.

Laajan puistoalueen keskellä sijaitseva Stanfordin yliopistokampus SFn eteläpuolella Palo Alton kupeessa on komea. Väljästi suurella rahalla rakennetut rakennukset ovat melkein pönöttäviä. Opiskelijat samaa puuta: siistejä ja ilmeisesti suuren rahan perheistä. Stanfordissa kipaisimme myös kampuksen kuuluisalla urheilukentällä, jolla muistelimme suomalaisten käyneen keväisin tekemässä kovia tuloksia. Jukka Keskisalon kympin ennätys taitaa olla tältä kentältä. Pari viikkoa käyntimme jälkeen Keskisalon lenkkikaveri Räsänen kävi juoksemassa samalla kentällä kympin 28.32. Yliopiston kirjakauppa vastasi kooltaan Akateemista. Mikon opiskelupaikka Berkeley SFn itäpuolella henki rentoa vanhaa liberaalia hippiaikaa. Stanfordin jälkeen Berkeley vaikutti kotoisen rähjäiseltä. Bostonissa Harvardin tunnelma oli jostain Stanfordin ja Berkeleyn väliltä.

Video: Stanford

Video: Pacific Ocean

Video: Squaw Valley

Nevada oli lohduttoman karua vuorten ympäröimää vuoristoylänköä; siellä täällä karjaa, asumuksia hyvin harvassa, kylät vaatimattomia. Elantoaan ihmiset näyttivät repivän joistakin harvoista kaivoksista ja ihmisen pimeiden puolien hoitamisesta: kasinoista ja vankiloista. Reno on kasinokaupunki, Mikon mukaan mini-Las Vegas. Kasinoita löytyi lisäksi joka kylästä ja lopuksi aivan Utahin rajalla hirmuinen rypäs keskellä autiomaata. Vankiloita (correctional facilities), piikkilanka-aitojen ympäröimiä matalia laatikoita autiomaassa, oli tasaisin 50 mailin välein. Vankilan lähestymisen tiesi kyltistä, jossa kiellettiin ottamasta peukalokyytiläisiä.

Reno hirvitti siinä määrässä, että kasinohotellin 33. kerroksesta hipsimme tielle jo auringon noustessa. Aamiaista söimme vasta 90 mailia ajettuamme Lovelockin pikkukylässä. Korviin jäi soimaan ystävällisen tarjoilijan lännenleffoista tuttu hyvän matkan toivotus: "Good luck guys, be careful. Stay out of troubles!"

Nevadan vuoristoylängöltä laskeuduttiin Utahiin ja ensin Salt Laken suola-aavikolle, jonka läpi 100 mailin suora Kalliovuorten länsirinteellä lumihuippuisten vuorten keskellä olevaan Salt Lake Cityyn, vauraaseen ja siistiin mormoonien pesään. Vuoden 2002 olympialaiset oli tuonut amerikkalaiseen kaupunkiin harvinaisen raitiovaunulinjan. Ratikoita muistan kolisseen myös SFssa ja Minneapoliksessa. Utah oli jylhempää, mutta yhtä karua kuin Nevada. Lumipeitteiset Kalliovuorten huiput rauhoittivat muuten lohdutonta maisemaa. Salt Lake Cityssä oleva Utahin osavaltion hallinnon keskus, senaatin palatsi kukkuloineen, State Capitol oli tässä lajissa koko matkan hienoin.

Video: Bonneville

Video: Salt Lake City

Video: Utah State Capitol

Salt Lake Citystä itään osavaltio vaihtui pian. Edessä oli Wyoming, jonka Kalliovuorten melko tasaisen yksitoikkoisen vuoristoylängön maisemat olivat tylyn näköisiä. Tienvarsia reunustivat Suomen ja Ruijan tunturiylängöiltä tutut lumiaidat. Talven lunta oli vielä tienvarsilla ja rinteillä heti kun tie nousi yli 1 500 metriin; korkeimmat kohdat olivat noin 2 100 metrissä. Karjaa näkyi enemmän kuin Nevadassa. Lihakarjalta ne näyttivät, mutta olosuhteiden perusteella epäilin niiden ollen porojen sukua. Ylhäällä lämpöä ei ollut kirkkaassa säässä kuin +5, syötävänä kuivaa kulottunutta turvemätästä.

CCRn laulusta tutussa Green Riverin pikkukaupungissa poikkesimme Lännen valloituksen museossa. Ankarat olot olivat poikineet ankaraa elämää. Ensin ammuttiin kaikki kohdalle tulleet intiaanit, sitten poikkipuoliset omat ja vasta sitten alettiin miettiä oliko missään mitään järkeä.

Sitten taas highway was our way ja silmissä alkoi vilkkua lännen elokuvista tuttuja autiomaamaisemia ja kylän nimiä, Saratoga, Laramie. Wyomingin state capital on inkkariheimon mukaan Cheyenne, aivan onneton takapajula, se sijaitsee jo Kalliovuorten itäpuolella preerialla.

Elkin tienvarsikuppilan lauantai-iltapäivän tunnelma oli kotoinen. Ympärijuopuneen cowboyn sylki oli pitkää vessassa (mens room, ei toilet eikä wc). "Tässä kapakassa ei olutta myydä", vastasi tarjoilija karheana ruokajuomatilaukseeni. "Jos tipankin näille vakiroistoillemme antaa, ne ovat heti toistensa kurkussa kiinni." Leidi viittaisi ympärillä joriseviin lehmipoikiin, inkkareihin ja latinoihin; kovimmin huudettiin espanjaksi.

Great Plains; Aavaa preeriaa

Cheyennestä jatkoimme pohjoista kohti. Kaukana lännessä siinsivät vielä Kalliovuoret, muuten maisema oli yksitoikkoisen tasaista preeriaa. Välillä eteen avautui kanjonilaakso jokineen. Karjaa enemmän kuin ylhäällä, välillä joku pelto. Douglasin eteläpuolelta aloimme suunnistaa kohti koillista South Dakotaa ja Black Hillsin kansallispuistoa.

Video: Highway

Matkan varrelle osui Luskin kaupunkirähjä, jonka ainoasta saluunasta ei aamiaista irronnut. Bartender yhdessä alan miesten ja naisten kanssa paranteli kankkustaan: "Sorry guys. No breakfast today, it's Sunday." Kapakan takapihan seinässä päivälläkin palavan lampun alla oli luukku, josta myytiin viinaa pakkauksittain ympäri vuorokauden. Kapakka oli liikerakennuksessa, jonka toisella puolella oli kaksi asianajotoimistoa: toinen oli erikoistunut rattijuopumuksiin ja pikkurikoksiin, toinen avioeroihin - täyden palvelun talo. Viinanjuonnin lisäksi Wyomingin ainoita harrastuksia näytti olevan rodeo.

South Dakotan länsiosa ei Wyomingistä poikennut. Mutta Black Hillsin kansallispuistossa maisema muuttui yhtäkkiä jylhäksi, mäntypeitteiseksi ja jyrkkämäkiseksi. Seutu muistutti kovasti Ivalon-Inarin välillä olevaa Muddusjärven erämaata. Puiston alueella tien vieressä laidunsi iso puhvelilauma. Puhveli ei ole niin iso kuin luulisi vaan hevosta pienempi, ison mullin kokoinen. Mount Rushmooren kallioveistokset ohitimme kylmän viileästi 15 mailin päästä. Tuumimme, että riitti kun olimme nähneet ne Hitchokin elokuvassa North by Northwest (1959; Vaarallinen romanssi).

Rapid Cityn jälkeen preeria alkoi olla pelkkää peltoa. Kaukana eteläisessä horisontissa siinteli Badlandsin kansallispuisto, jota konsultti Pärnänen kehui näkemisen arvoiseksi, mutta sekin oli jätettävä seuraavaan kertaan. Iltapäivä oli pitkällä ja matkaa South Dakotan state capitoliin Pierreen paljon. Pierre sijaitsee komeassa laakeassa Missourin jokilaaksossa. Joki on Pierren kohdalla yli 1/2 kilometriä leveä. Juoksimme iltalenkin joen 3 km pitkässä saaressa, skoonelaistyyppisen metsän poluilla.

Pierressä poikkesimme iltapalalle paikalliseen sporttisaluunaan, jossa juttusille tunki autokauppias Pat. Kuskina olleen Mikon kysymykseen South Dakotan promillerajasta 55-vuotias Pat vastasi 0,8, mutta että sillä ei ole mitään merkitystä. Pat kertoi joutuneensa edellisyönä putkaan, josta hänen tyttöystävänsä oli aamulla hakenut autollaan. Paluukuljetuksen hoitanut leidi oli kotona puhaltanut 3,0. -- Patin mielestä meidän erämiehinä olisi tullut jäädä South Dakotaan Missourille kalaan. Hän oli jyrkästi sitä mieltä, ettei seuraava yöpymispaikkamme Minneapolis eikä koko Minnesota sopinut meille reiluille pohjoisen pojille, koska kyseessä oli roistojen seutu: "I'll give you a good advice: Take your pistols with you!"

Dylanin kotiseuduille; Knocking on Heaven's Door

Minnesotaan. Seuraavan päivän legi Pierrestä Minneapolikseen (itse asiassa Twincityyn, Minneapoliksen ja St Paulin kaksoiskaupunkiin) oli maisemiltaan matkan tylsin, aavaa tasaista peltopreeriaa silmän kantamattomiin. Vasta Minnesotan puolella Minneapolista lähestyttäessä maisemaan alkoi ilmestyä puita ja kumpuilevuutta. Tuli Skoone mieleen.

Minneapolista lähestyttäessä löysin autoradiosta ensi kerran sitten Kalifornian klassisen musiikin kanavan. Tuli kotoisen eurooppalainen olo, kun ensimmäiseksi kuulimme Osmo Vänskän johtaman Minnesotan orkesterin soittaman Beethovenin Pastoraalisinfonian. Hotellimme naapurina oli Minneapoliksen konserttitalon, jonka seinässä komeili 30 metriä korkea ja 20 leveä Osku tahtipuikkoineen. Minneapolis ei ollut hullumpi kaupunki. Ratikka kolisteli kävelykadulla. Berkeleyn sisarta tarkkasilmäisempi brother notkui kadunkulmassa huutelemassa: "I bet you are father and son." Muistin Lovelockissa saamamme ohjeen enkä jatkanut: "... and you the Holy Spirit."

Video: Vänskä

Twincityn jakaa mahtava Mississippi. Keskustassa oli melko suuri kirjakauppa, josta oli pakko ostaa kirja Nigel Williamson: The Rough Guide to Bob Dylan; the Man, the Music, the Myth (2nd ed, 2006) ja levy Tell Tale Signs; Rare and Unreleased 1989-2006; the Bootleg Series vol 8. Olihan Minneapolis D:n ensimmäinen opiskelupaikka.

Video: Minneapolis

Minneapoliksesta käänsimme Impalan nokan kohti pohjoista välietappina 150 mailin päässä Lake Superiorin rannalla oleva satamakaupunki Duluth. Se on Williamsonin kirjan mukaan Dylanin synnyinkaupunki, jossa D asui kuusi ensimmäistä vuottaan 1941-1947. Tosin Muistelmissaan Osa 1 (2005; Chronicles volume 1) s. 194 D itse sanoo, että hänen kotikaupunkinsa oli 80 mailin Duluthista luoteeseen sijaitseva Hibbing, mutta siellä hän asui herkimmät vuotensa 1947-1959. Duluthin D mainitsee vain puhuessaan lämmöllä isoäidistään, joka oli emigroituinut Duluthiin 1907 Ukrainan Odessasta.

Lake Superiorilla eli Yläjärvelle riehui arktinen kevätmyrsky. Tuuli 28 m/s koillisesta koko järven 300 mailin suuruisen selän, lämpöä +3, aallot kuin merellä. Kaupungin hiekkarannalla muutama kaveri surfaili märkäpuvuissaan ja uhosivat, että kevät- ja syysmyrskyt ovat Superiorilla ja Duluthissa parasta. Duluth toi mieleen Norjan Kirkenesin: ankaraa ja arktista, sataman laivatkin olivat valtamerikokoa. -- Dylan on kotoisin kylmiltä syrjäseuduilta kuten Juice ja Andy McCoy.

Wisconsin ja Michigan; If You Are Travellin' in North Country Fair

Kun Williamsonin kirja pelasti meidät tekemästä lenkkiä luoteeseen Hibbingiin, jatkoimme matkaa suoraan itään kohti 200 mailin päässä sijaitsevaa kaksoiskaupunkia Hancock-Hougton. Superior näkyi välillä mutta etäisesti. Osavaltio muuttui Duluthin jälkeen heti Wisconsiniksi. Sekä Minnesotassa että Wisconsinissa näkyi erityisesti pohjoismainen siirtolaisuus. Silmissä vilisi tutun nimisiä kylttejä: Esko, Oulu glass, Karen Korhonen, Olsson Road, Toivola. Kylät ja pikkukaupungit olivat harvassa. Kartanlukijan torkuttua eksyimme sivutielle ja ajelimme pitkän matkan järven tuntumassa, jonka rannoilla vilkkui hirsimökkejä kuten Suomessa; hereille havahtuessani luulin olevani Kainuussa.

Michigan. Ennen Hancockia Wisconsin oli vaihtunut Michiganiksi, joka sinänsä sijaitsee Lake Michiganin ja Lake Hurorin välisellä niemimaalla idempänä mutta siitä ulottuu pitkä kieleke länteen Superiorin etelärannikolle.

Hancockiin menimme siksi, että tiesimme sen suomalaiseksi. Kyse oli kuihtuvasta kaivoskaupungista, jonka pääkatu oli "Valtakatu" ja sivukatu "Koulukatu". Niiden varrella olivat "Kukkakauppa" ja "Kaleva Cafe". Paikallislehden kuolinilmoituksissa oli paljon suomalaisnimiä, mutta elävistä ei kukaan puhunut suomea. Joen toisella rannalla oli selvästi vauraampi ja vireämpi Hougton. Kyse oli itse asiassa yliopistokaupungista. Siellä oli Michiganin osavaltion teknisen yliopiston haaraosasta valtavine laitoksineen. Iltalenkillä kanavan rannalla törmäsimme muistotauluun, joka kertoi, että ammattilaisjääkiekkoilun ensimmäisestä Pohjois-Amerikan mestaruudesta oli pelattu Hancock-Hougtonin kanavan jäällä 1910-luvulla.

Hougtonissa osuimme retkemme parhaaseen kapakkaan "The Library", jonka asiakkaat tuntuivat olevan pääosin yliopistoväkeä. Söin siellä erittäin hyvän paistetun Superiorin kuhan (walleye), ruokajuomana kalifornialaista chardonney. Alkuun joimme ravintolan oman panimon olutlajitelman. Taustalla ei rämissyt rock eikä ulissut kantri vaan kilahteli hillitysti Chopin.

Kaiken kaikkiaan melkoinen yllätys oli kuinka eurooppalaiseen makuun hyviä oluita koko matkan aikana saimme -- aina kun ymmärsi kysyä paikallisia oluita. Ne olivat yleensä saksalais- ja tsekkityyppisiä, tavallisesti siirtolaisten perustamien panimojen tuotteita.

Hougtonin hotellin ravintolassa saimme pöytiin tarjoiltuna mainion aamiaisen. Tilaukset otti vastaan kuusikymppinen hovimestari Charlie, joka näytti vetävän viimeisiään. Hän läähätti 8 sentin askelein ja oli luhistumaisillaan tilausta vastaanottaessaan ja puhelimeen ehdittyään. Charliella oli ilmeisesti eläkehakemus vakuutusyhtiön käsittelyssä ja hän epäili jokaista asiakastaan yhtiön tarkastajaksi. Charlie veti roolinsa niin raskaasti yli, ettei se enää vakuuttanut.

Hougtonista aloimme valua kohti etelää kohti Chicagoa. Välillä pidimme taukoa ja juoksentelimme Superiorin hiekkarannalla. Nyt järvi näytti lempeältä kuin Saimaa. Samalla olimme palanneet takaisin Wisconsiniin.

Video: Lake Superior

Lounaalle poikkesimme Green Bayhin. Kaupunki tunnetaan parhaiten amerikkalaisen jalkapallon joukkueestaan Packers. Sen stadion oheisrakennuksineen oli jotain tavatonta. Hartwall–areena olisi sen rinnalla vain onneton pikkuriihi. Ilmaiseksi pääsi vain fanituotekauppaan. Hall of Famen pääsymaksu oli 10 talaa; saman verran joutui pulittamaan pelikentän näkemisestä.

Wisconsin senaattiin oli tulossa esitys medical-marihuanan laillistamisesta. Tällaista lääkettä näyttivät eniten tarvitsevan 18-20 -vuotiaat nuoret, jotka kampanjoivat asian puolesta kyltteineen risteyksissä.

Illinois -- Indiana -- Ohio; Roadhouse Blues

Maksulliset moottoritiet alkoivat ennen Chicagoa, jonne saavuimme illan pimetessä 14.4. Moottoritie tuli suoraan keskustaan saakka. Mikon osallistuessa muistikorttijärjestön vuosikokoukseen (SDA Associati-on General Assembly) seuraavaan iltapäivään saakka, kävelin melkoisessa helteessä ympäri keskustaa ja Michigan järven rantahietikolla.

Söin aamiaisen Clark Streetillä puolalaisäijän kuppilassa, jonka toinen asiakas juutalainen professori neuvoi minut kaupungin suurimpaan kirjakauppaan Bordersiin. Sen historiaosastosta selvisi Länsi-Euroopan pienuus ja Suomen olemattomuus. Venäjän ja Aasian historian osastot olivat paljon läntisen Euroopan historiaa suuremmat. Ainoat maininnat Suomesta löytyivät Ruotsin ja Venäjän historiaa koskevista teoksista. Amerikkalaisten perspektiivi on jotain aivan muuta kuin eurooppalaisten.

Keskustassa oli kaksi law schoolia, Unversity of Chicagon ja Loyola Universityn, jonne talloin sisään. Opiskelijalehdestä luin, että valmistuttuaan opiskelijoilla oli lukukausimaksuista velkaa noin 85 000 taalaa. Ykköstoimistoon pääsevä nuori asianajaja tienaa vuodessa 120 000 -- 160 000. Tavallisessa toimistossa aloittava saa tyytyä 40 000 -- 75 000 taalaan. Artikkelissa pohdittiin kannattaako sijoitus.

Täysi professori tienaa 150 000, assistant professori 100 000. Opiskelijat moittivat professoreita huonosta opetuksesta ja välinpitämättömästä viranhoidosta. Proffia kuulemma kiinnostaa enemmän keikan heitto kuin opettaminen.

Konferenssista palaava Mikko kertoi uutisen, että Islannin tulivuoren purkauksesta syntynyt tuhkapilvi oli lamaannuttanut Euroopan lentoliikennettä ja myös Atlantin lentoja.

Illaksi ehdimme vain 220 mailin päähän Ohioon Toledon länsipuolelle Archoldiin, josta löysimme uuden ja hienon hotellin laakeiden peltojen keskeltä. Illan lenkin juoksimme tyynessä laskevan auringonpaisteessa + 23:ssa. Ohion aukeilla tiet kulkivat viivasuoraan lännestä itään. Jokaisen mailin päässä tuli etelästä pohjoiseen kulkevan viivasuoran tien risteys. Yhden tieneliön ympärijuoksemisella syntyi 4 mailin lenkki.

Lenkin päälle kävimme syömässä paikallisessa sporttibaarissa. Tarjoilija oli vilpittömästi pahoillaan, ettei näin kaukaisille ja komeille vieraille ollut paikkakunnalla oikein mitään näytettävää, kunnes hän muisti kukkapellon, joka oli juuri kukkiin puhkeamassa. Tyttö piirsi meille oikein kartan viiden mailin päässä olevasta ihmeestä. Sinne jäi kuitenkin ajamatta, kun keli oli aamulla muuttunut; sade syksyinen Impalan ruutuin löi.

Pensylvanian ja New Yorkin osavaltio; Riders on the Storm

Seuraavan päivänä ajoimme rankan 550 mailin legin Syracusen länsipuolelle Auburnin lähelle. Pensylvaniassa Erien lähellä huoltoasemalle kaarsi 8 hengen tilataksi, josta purkautui 15 amissia. Kaikilla samanlaiset asut: miehillä mustat housut, nahkasaappaat, sininen paita, musta liivit, musta leukaparta ja lierihattu; naisilla nilkkoihin asti ulottuvat harmaat hameet ja päässä valkoinen hilkka. Kun äijät palasivat vessasta, sinne jäi leijumaan pistävä hienhaju. Ilmeisesti peseytyminen on amissien mielestä luonnotonta ellei vallan syntiä.

Ajelimme melkoisessa sateessa Buffalon ohi Niagaran putouksille. Siellä sade lakkasi, mutta suurin osa putouksista jäi sumun sekaan. Kuitenkin Kanadan puoleisen hevosenkenkäputouksen ällistyttävä mahtavuus näkyi.

Video: Niagara Falls

Yövyimme ensi kerran motellissa. Tasoltaan ja hinnaltaan sitä ei hotellista juuri erottanut. Illallista söimme saksalaistyyppisessä kyläkapakassa, jonka wieninleike oli sinänsä kelvollinen, mutta se puistatti, että perunamuusin sijalla tarjottiin makaroonia.

Seuraavana päivänä aamiaista saimme vasta Harrisvillen kyläpahasessa. Kinkunsiivua, pannaria ja helevetin laihaa kahvin litkua. Saluunassa kylätoimikunta suunnitteli kovaäänisesti saman lauantai-iltapäivän tapahtumaa, jossa pääasia tuntui olevan rihkaman myyminen. Sitten aloimme nousta Appalakeille kohti Lake Placidia, jonne tullessa sateli lumiräntää + 2. Kun tässä alppikylätyyppisessä kaupunkipahasessa oli sentään järjestetty kahdet talviolympialaiset, odotimme sen olympiamuseolta paljon. Pettymys oli kova, kun osoittautui, että Lahden hiihtomuseo on sekä laajempi että asiantuntevampi.

Lake Placidin olympiamuseossa ei näkynyt, että kummissakaan kisoissa 1932 tai 1980 olisi hiihdetty tai hypätty mäkeä. Juha Miedon ja Thomas Wassbergin kaksintaistelu selvisi vasta kirjahyllystä, josta kaivamalla löytyi 1980 kisojen viralliset tulokset. Mäkihyppy oli esillä siten, että Eddie the Eagle Edwardsista oli iso kasvokuva, vaikka Eddie ei kisoissa hypännytkään. Museo oli täynnä amerikkalaista krääsää. Jouko Törmäsen kultamäen siluetti siinteli kaukana, jos osasi katsoa. -- Salt Lake Cityn olympiamuseo oli aivan toista tasoa. Siellä oli tarina jokaisesta kilpailupäivästä ja mitalistit hyvin esillä, kolme kultamitalia kisoissa voittanut Samppa Lajunen yhtenä kisojen sankarina. Salt Lakesin kisoissa Samppa oli vasta 22-vuotias. Hän lopetti uransa 24-vuotiaana 2004.

Video: Lake Placid 1

Video: Lake Placid 2

Rajalla; Suspicious Mind

Appalakeilta jatkoimme kohti pohjoista ja Montrealia, kanadalaisten ainoaan kesäolympiakaupunkiin. Ennen kuin Kanadan puolelle pääsimme, roikuimme puolitoista tuntia kanukkien järjestämässä maahantulosyynissä. Olimme kolmen eri virkamiehen tutkittava.

Ensin rajakopissa rajavartija kyseli juurta jaksain keitä olimme, millä asioilla liikuimme ja uudelleen mikä oli matkamme todellinen tarkoitus. Selitys siitä, että suomalaisille urheilumiehille Lasse Virenin kolmannen ja neljännen kultamitalin voittokaupunki Montreal on pyhiinvaelluspaikka, sai aikaan vain mykkää tuijotusta. Mikko kertoi olevansa ipr-liikemies. Rajavartijan kysellessä, mitä Mikko myy, Mikko ihmetteli, mitä vartijapoika sillä tiedolla tekisi vai halusiko hän ostaa jotakin. Nulkki oli tulla silmille: "I ask the questions!!" Seuraavaksi samat kysymykset esitti kaksi tullivirkailijaa penkoessaan läpikotaisin tavaramme ja automme. Lopuksi vielä poliisi aloitti saman ruljanssin. Heille vastasimme yhdellä sanalla, jossa oli useimmiten yksi tavu.

Montreal oli ystävällinen ja hieno kaupunki. Illalla juoksimme lenkkimme kaupungin keskellä olevan Mont Royalin (200-300 m St Lawrence joen pinnasta) rinteitä kiertelevillä hiekkateillä. Keli oli raikas +1; lenkkivarustuksena pipo ja sormikkaat.

Illalla söimme mukavassa menopaikassa tavattoman hyvin laitettua turskaa ja joimme pullollisen italialaista valkoviiniä. Tunnelma oli kovin eurooppalainen; tarjoilijaosastokin kaksin verroin näyttävämpää kuin yhdenkään jenkkilän kapakan. Monilla oli viinipullot pöydässä, mitä emme jenkkien puolella nähneet. Ja kahvin kanssa kuului ottaa calvat. Kun montrealilaisten ensimmäinen kieli on ranska, he puhuvat englantia paljon selvemmin kuin jenkit.

Paikassa oli hieno urheilutunnelma. Väki seurasi henkeään pidätellen skriiniltä paraikaa menossa olleen Canadiensin ja Washingtonin välisen pudotuspelin jatkoaikaa. Sen pelin Montreal hävisi. Myöhemmin joukkue eteni pitkälle ja putosi vasta välierissä toukokuun lopussa Philadelphialle. Saku Koivun myynti länsirannikolle oli selvästi piristänyt joukkuetta.

Montrealista Uuteen Englantiin ja Bostoniin; The Loneliness of the Long Distance Runner

Lassen kultamitalistadionin sisään emme päässeet, mutta koleassa tihkusateessa sen sentään ulkopuolelta näimme. Ei palanut olympian tuli täälläkään. Pääasia on, että nyt on nähtynä molemmat sekä Münchenin että Montrealin stadionit.

Rajalla ei ollut mitään viivästyksiä eikä ongelmia. Vermont, New Hampshire ja Massachusetts ovat vehmaita ja osittain myös jylhiä osavaltioita. Täälläpäin Appalakit korkeimmat seudut muistuttivat Itävallan Kärtneriä ja Etelä-Norjaa.

Boston on täysin toista maata kuin sisämaan suurkaupungit Minneapolis ja Chigaco. Rakennukset pääosin paljon matalampia ja vanhempia, kadut kapeita. Keskustaan kuuluva Cambridge, jossa ovat sekä MIT (Massachusetts Institute of Technology) että Harvard kampuksineen, on Mikon mukaan kuin suoraan Brittein saarilta.

Tälle sunnuntaipäivän 18.4. matkalle ei kertynyt mittaa kuin 280 mailia, mutta kun silmää särki ja selkää kolotti vain vaivoin ehdimme maratonin kilpailukeskukseen, josta Mikko sai kisanumeronsa ja muut vermeet. Mieltä lämmitti, kun aineiston jakajina olleet kaksi ikäistäni hoikkaa kaveria, panivat ääneen merkille, että Mikko on juoksijoiden maasta Suomesta. He ihmettelivät, miten Mikko on päässyt tuhkapilvestä huolimatta Atlantin yli. Mikko selitti reissumme ja että edellistä yötä vietimme Montrealista. Kaverit muistivat heti Lassen ja hänen kolmannen ja neljännen kultansa ja että maratonilla Lasse ei pärjännyt yhtä hyvin vaan jäi sijalle 5 (2.13,10).

Bostonissa saimme majoittua herroiksi. Mikon kollega Herkko Hietanen oli MITssa ja Harvardissa tutkijana. Hän asui perheineen Cambridgessä talossa, jossa huoneita riitti neljään kerrokseen ja meillekin omat vierashuoneet. -- Yksi erinomaisen vieraanvaraisuuden syy oli, että Herkko oli houkutellut Mikon pitämään Harvardin Law Schoolin tutkijoille ja jatko-opiskelijoille luncheon-esitelmän maratonia seuraavana päivänä.

Maanantaina 19.4., joka on kansallinen juhla- ja lomapäivä Patriots' Day, Mikko heräsi jo ennen klo 6, jotta ehti maanalaisella keskustaan, josta alkoi heti 7 jälkeen kuljetus maratonin lähtöpaikalle. Kisa alkaa klo 10 Hopkintonin pikkukaupungista 42 km päästä keskusta ja päättyy ydinkeskustaan kaupunginkirjaston eteen. Kisa on suuri tapahtuma; yleisöä koko reitin varrella pimein pilvin. Osallistujia oli tolkuttomasti vaikka esimerkiksi Mikon sarjassa aikaraja oli 3.10; maaliin pääsi 22 940, vaikka liki 8 000 eurooppalaista jäi tuhkapilven takia pois. Ilma on ihanteellinen puolipilvinen + 14, takatuuli länsi-lounaasta. Kisan voitti Kenian Robert Kiprono Cheruiyot uudella reittiennätyksellä 2.05,52, joka on myös maailman nopein ilman jäniksiä juostu maratonaika. Mikko juoksi 2.45,16, jolla hän paransi yli viidellä minuutilla Chicagon helteessä 2007 juoksemaansa edellistä ennätystään.

Tämä Bostonin maraton oli 114:s. Suomalaiset ovat pärjänneet siellä hyvin. Melbournen pronssimitalisti ja Helsingin kisojen viides Veikko Karvonen voitti 1954 (2.20), Antti Viskari 1956 (2.14,14 !), Eino Oksanen kolmesti 1959, 1961 ja 1962 (2.22-2.23), Paavo Kotila 1960 (2.20). Toistaiseksi viimeinen suomalainen voittaja on Olavi Suomalainen 1972 melko kovalla ajalla 2.15,39, joka oli tuossa vaiheessa neljänneksi nopein voittoaika (Nopein oli Ron Hillin 1970 juoksema 2.10.30). -- Suomalaiset tilastoivat suomalaisvoittajaksi myös Taavetti Komosen vuodelta 1934, mutta järjestäjien tilastot kertovat toisin: Dave Komonen Canada 2.32,53.

Juoksijakansaa; Hurricane

Erityisesti valkoiset amerikkalaiset ovat juoksijakansaa. Vallankin yliopistokampuksien tienoilla Standfordissa, Chicagossa ja Bostonisssa juoksijoita oli paljon. Maratonpäivän iltana Bostonissa Charlesjoen rantateillä juoksi ruuhkaksi asti ne opiskelijat ja opettajat, jotka eivät olleet maratonin aikarajoja alittaneet. Berkeleyssä juoksijat olivat harvassa, ehkä medical-marihuana on suositumpaa sillä reitillä, jota ajoimme. Mikko väitti, että ylempänä hillsiden puolella olisivat juoksijat tulleet vastaan.

Patriootteja; Unknown Soldier

Paljon puhutaan amerikkalaisten patriotismista. Silmille hyppivää se ei ollut. Vietnamin sota lienee sukupolveni eurooppalaisten mielestä eräs osoitus Yhdysvaltojen vastenmielisimmistä puolista. Salt Lake Cityn state capitalilla oleva Vietnamin sodassa kaatuneiden utahilaissotilaiden muistomerkki kertoi siitä, että sota koski erityisesti amerikkalaisia valkoisia perheitä. Sodassa kaatui 60 000 sotilasta, suurin osa valkoisia nuoria miehiä. Sama määrä suomalaisia sotilaita kaatui jatkosodassa 1941-1944. Enimmillään amerikkalaissotilaita Vietnamissa oli 500 000; saman määrän polkaisi pieni Suomi poikiaan riviin kesä-heinäkuussa 1944.

Liikenne; Slow Train Coming

Yhdysvallat on rakennettu siten, että siellä liikutaan pääosin omilla autoilla. Seuraavaksi tärkein liikenneväline on lentokone. Pitkänlinja busseja emme tainneet nähdä lainkaan emmekä matkustajajuniakaan. Mailinmittaisi tavarajunia -- keulassa kaksi dieselveturia ja perässä yksi työntämässä - mateli kaikkialla missä rautateitäkin: preerialla, Sierra Nevadan ja Kalliovuorten rinteillä. Eurooppalaiseen rautatiehen tottuneelle junien kävelyvauhti, vetureiden vanhanaikaisuus ja meluisa rähjäisyys herätti kysymyksiä ratojen ja kaluston kunnosta.

Tiet olivat erinomaisessa kunnossa. Oikeastaan vasta Kanadassa osui alle huono ja routavaurioinen moottoritie. Hämmästyttävintä oli kurinalainen liikenne. Jalankulkijoita kunnioitettiin kaikkialla. Oma lukunsa olivat koulubussit. Kun sellainen pysähtyi koululaisen kotiportille, koko muu liikenne pysähtyi kuin seinään. Kylissä ja muissa smalltowneissa, joissa nopeusrajoitus oli usein 25 tai 30 mailia, kukaan ei kaahaillut. Moottoriteillä nopeuskuri oli kovaa. Tutkavalvonta toimi: viiden mailin välein partioauto seisoi highwayn välissä valmiina syöksymään siihen suuntaan, missä tutkaan oli ajettu.

Keski-Eurooppaan verrattuna rekkaliikenne oli kevyttä. Huomiokynnyksen rekat ylittivät oikeastaan vain lännestä itään vievillä 80:llä (SF-New York) ja 90:llä (Seattle-Boston), mutta muuta liikennettä eivät ne pahemmin haitanneet. Ne ajoivat n. 5 mailia muuta liikennettä hitaammin, joten ohittaminen kävi jouhevasti. Aina kun highway alkoi nousta rinteeseen 2-kaistainen muuttui 3-4 kaistaiseksi. Kalifornian erikoisuus SFn ja Sacramenton välillä oli se, että nopein vasemmanpuolinen kaista oli varattu niille, joiden autossa oli enemmän kuin yksi henkilö. Ja poliisivalvonta pelasi.

Ruuhkissa ajoimme vain kahdesti: välillä SF-Sacramento, jonne osuimme illansuuruuhkaan; Chicagosta lähdimme iltapäiväruuhkan alkaessa.

Osavaltiokohtaiset moottoriteiden nopeusrajoitukset tiukkenivat itäänpäin. Lännessä 75, keskilännessä 70 ja idässä 65 mailia tunnissa (120, 110 ja 100 km/t). Pienemmillä teillä yleisin rajoitus oli 55 (80 km/t). Kun nekin tiet olivat mahdottoman leveitä ja suoria, alkoi ymmärtää Sammy Hagarin laulua "I can't drive fiftyfive", joka on 1980-luvulta, jolloin Kaliforniassa moottoriteiden nopeusrajoituksen yritettiin pudottaa 55:een. Sammyn laulun ja muiden protestien takia päättäjät antoivat pian periksi.

Autoradio ja televisio; Gotta Serve Somebody

Autossa istuimme vähintään 10 tuntia päivässä. Toistemme jutuista ei ollut ainaista matkaseuraa. Radion ohjelmat olivat monipuolisia. Etupäässä kuuntelimme classicrockia, joka tarkoitti 1950-1970-lukujen soittoa. Classicrockin kanavia oli kaikkialla: ei ollut pulaa Elviksestä, Beatleseista, Rollareista, Hendrixistä, Eagleseista eikä CCR:stä. Dylanin ja Orbisonin kanavia emme löytäneet, mutta kerran päivässä joku asema soitti Hendrixin esittämän All Along the Watchtowerin. Klassisen musiikin kanavia kuului ensin Kaliforniassa. Kalliovuorilla ja preerialla joutui tyytymään rokkiin ja kantriin sekä saarnamiehiin. Minneapoliksesta alkaen kuuluivat etupäässä samat takuuvarmat säveltäjät kuin Euroopassa: Bach, Beethoven ja Mozart, venäläisistäkin muut mutta ei Shostakovitsh. Sibeliusta en kuullut. Melkein tasavertaisesti suosiota saivat englantilaiset Elgar ja Vaughan Williams, omat Ives, Gershwin, Bernstein ja Amerikoissa asunut Stravinski mutta ei Schönberg. Iltapäivisin vietimme tunnin hupihetken saarnamiehiä kuunnellen. He mainostivat cd-levyjään, joista he soittivat saarnansa 10 ensimmäistä minuuttia, kliimaksensa äärellä. Taitavia sällejä.

Televisiosta seurasimme NBA pudotuspelejä. Suosikiksemme tuli heti Phoenix Suns, jolla oli kaksi fantastista 190-senttistä takamiestä. Ykkösenä eteläafrikkalaissyntyinen valkoinen 36-vuotias Steve Nash ja nuori 24-vuotias serbi Goran Dragic. Nash johti Sunsin peliä suvereenisti. Hän heitti matsissa yleensä 25 pistettä ja antoi 20 koriin johtanutta syöttöä, tavallisesti keskushyökkääjä Amare Stoudemirelle. Syötöt tulivat yleensä kuin salaman iskusta lattian kautta. Suns päihitti matkamme aikana Utah Jazzin ja putosi myöhemmin toukokuussa vasta välierissä mestaruuden voittaneelle Lakersille.

Kotiin Suomeen; No Direction Home

Vielä Bostonin kentälle ajellessamme mieltä kalvoi Haanpään novelli Suomeen vai kämpille. Puunkaataja Mr Niemen jokavuotisen yrityksen palata Suomeen esti kohtalo, korttipelin huono onni. Niemen kaverin kohtalo virtasi viinaputelista. Meillä oli vastassa vielä ylivoimaisempi kohtalo, luonnonvoimat, mutta kentällä ne alkoivat hymyillä. Tuhkapilven lentokielto vaikutti Atlantin paluuylityksessä enää vain niin, että kone kiersi etelän kautta: ensin Washingtonin tasalle ja siitä Pohjois-Espanjaan La Coruñaa kohti. Pitemmän reitin takia kone tuli Bostoniin, lähti sieltä ja laskeutui Pariisiin noin puolitoista tuntia myöhässä keskiviikkoaamuna 21.4.2010 klo 8. Väliä sillä ei ollut, koska lennot Helsinkiin oli kielletty. Pariisista meille lupailtiin lentoa vasta perjantaiaamuksi. Tämä selvisi iltapäivällä. Pariisin kentällä oli kaaos.

Teimme juna-laiva varajärjestelyn: junalla Tukholmaan ja siitä laivalla Helsinkiin. Keskiviikkoyöhön mennessä meidän piti edetä Kölniin asti. Ensin Brysseliin TGV:ssä, joka oli tupaten täynnä Lilleen asti, missä saarilleen jatkavat britit vaihtoivat junaa. Rysälässä illan viimeisen jatkoyhteyden pätkä tyssäsi veturirikkoon. Väsytti. Edellinen yö oli mennyt Atlantin yli nuokkuessa ja päivä Pariisin kentällä norkoillessa. Oli jäätävä yöksi. Iltayöstä hotellit olivat kortilla ja meille jäi mustapekka, matkan kehnoin hotelli.

Huoneen koleus ja jetleg ajoivat Mikon ylös torstaina aamuviideltä tietokonetta näpyttelemään. Selvisi, että SAS alkoi lentää aamupäivällä Tukholman ja Brysselin väliä. Saimme klo 10 koneeseen paikat. Puolityhjässä Airbussissa edellisen päivän tuskailun jälkeen oli ylelliseltä nostaa tuoppi Carlsbergiä kapteenin kuulutukselle: "Det är härligt att flyga igen!"

Tukholman kentälle tuli kuin kotiinsa: heti oli tarjolla perunamuusia ja lihapullia. Jatkolennot Helsinkiin olivat tukossa. Vaikka Helsingin kenttä aiottiin aukaista, lentolippumme myynyt Finnair ilmoitti, että Tukholmaan ei vielä torstaina lennettäisi. Varmistelimme jo reissun päättämistä täpötäydessä ruotsinlaivassa, kun yllättäen iltapäivällä kuulimme, että Blue 1 lentää illalla kolme vuoroa Helsinkiin. Saimme paikat ja torstaina 22.4.2010 klo 23.50 - puolitoista vuorokautta myöhässä -- väänsin kotioven avainta Lahdessa.

Olennaista; It' not Dark Yet

Tällaista tarinaa ei kirjoiteta tavallisesta 60-vuotislahjasta.

Mikkoa on kiittäminen! Matkan kaikki hankalat vaiheet hän hoiti luontevasti ja jouhevasti, lehmänhermoisesti. Minulle tämä oli valmismatka.

Lähdin jokseenkin vastahakoisesti, ja etupäässä vain siksi, että tuli luvattua ja paljon suuta soitettua. En ole matkailija - koskaan ollutkaan. Erityisesti vanhemmiten viihdyn parhaiten kotinurkissa kuhkien ja ymmärrän hyvin bostonilaista 1800-luvulla elänyttä kirjailijaa Ralph Waldo Emersonia: "Sielu ei ole matkailija; viisas ihminen pysyy kotonaan sieluineen." (esseestä Itseensä luottava ihminen. suom. Riku Korhonen). Nuorena saattoi olla aluksi yritystä muuhun, mutta matkustamisen viisaus ja avartavuus jäänyt minulle aukeamatta.

Nyt oli kyse siitä, miten reissussa resuamisen kestän. Matka oli minulle ennen muuta ikääntymiseni testi. Pärjäsin itseni kanssa mukiin menevästi. En ollut niin vanha ja kärttyinen kuin luulin. Nautin reissusta.

Elin melkein 60-vuotiaaksi ennen kuin matkustin ensi kerran lännelle. Eniten olisi harmittanut, jos matka olisi jäänyt tekemättä. 1960-luvulta asti olen ollut tekemisissä paljon amerikkalaisen kulttuurin kanssa: ensin lännen elokuvat ja televisiosarjat; sitten folk- ja rockmusiikki, elokuvat, kirjallisuus. Pateettisen puolen kirjoista luen edelleen kerran vuodessa Chandlerin sekä The Long Good-Byen että jonkun muun, tänä vuonna Little Sisterin tämän reissun lentomatkoilla. Vermontilaisen John Irvingin kirjoista pidän. Sarkastiset juutalaiset Bellow ja Singer vetävät mieltäni kuin viini. Ja Amerikka on vahvasti läsnä sellaisessa suomalaisessakin kirjallisuudessa, jota mieluusti luen. Haanpään monissa novelleissa saapastelee sisään outo setä länneltä, ja puunkaatajahenkilöt sekä mainarit sekoittavat elämäänsä vieraissa oloissa. Tuuri on kirjoittanut paljon pohjalaisista, jotka menivät, palasivat tai jäivät ison veden taakse niin 1900-luvun alussa kuin 1980-luvulla. 1960-luvulla tuli Ikaalisiin koko kesäksi ikänsä Kanadan Sudburyn kaivoksissa ahertanut Lampisen Topi, neekeriä merkillisempi äijä. Hänen kielensä oli sekoitus 1900-luvun alkupuolen suomea ja jotain englannin murretta. -- Jonkin verran pohjaa minulla oli katsella ja kysyä maisemilta ja maalta sitä ja tätä.

Parhaiten mieleeni jäi kuitenkin se, minkä sieluni rakenne mieluiten vastaanotti: pohjoisen oloisia, väljästi asuttuja maisemia Renosta Chicagoon ja pohjoisia Appalakkeja; yliopistokampuksia; urheilupaikkoja, juoksijoita, koripalloa; kirjakauppoja; mukavia kapakoita, ystävällisiä tarjoilijoita.

Mikko tiivisti: Amerikka on sisustaltaan valkoinen ja autio. Mustat ovat rannikoilla ja suurissa kaupungeissa, latinot lännessä, inkkarit reservaateissaan. Vuoristoylängöt ja preeriat ovat tyhjää kolkkoa erämaata; suomalaista haja-asutusta ei ole.

Kokonaisuutena Yhdysvalloista jäi parempi mielikuva kuin se, mikä minulla oli sinne mennessä. Syrjäseuduilla on junttiutta, joka voi olla törkeämpää kuin Suomessa. Kaikkialla on köyhyyttä joka on säälittävämpää kuin Suomessa: en voisi kuvitella, että ihmiset asuisivat Suomessa asuntovaunuissa, mutta Amerikassa näkyi tuon tuosta mobile home -rykelmiä tai -pikkuslummeja, niin lämpimillä kuin kylmillä seuduilla. Radiosta kuuli ja lehdistä luki vaivatta patakonservatiivisuutta ja noituutta muistuttavaa uskonnollisuutta. Alan ehkä ymmärtää, miksi Kalliovuorten autiudessa ja Suomen pohjoisten syrjäseuduilla on sekä hurmahenkistä uskonnollisuutta että masentavaa juoppoutta; ankaruutta on yritettävä jollakin tavalla kestää.

Mutta tämän vastapainona on fiksuutta, joka on suomalaista etevämpää, ainakin juridiikan osalta pystyn näin sanomaan. Matkalla ollessamme The Supreme Court of the US:n vanhin jäsen (liberaalisiiven johtohahmo) John Paul Stevens (s. 1920) ilmoitti eroavansa ja lähtevänsä eläkkeelle. Lehdissä analysoitiin Stevensin kannanottoja ja spekuloitiin hänen seuraajaansa tavalla, joka osoitti että kirjoittajat olivat tehneet ja jopa ymmärtäneet kotiläksynsä. Semmoiseen eivät suomalaiset journalistit ole vielä lakiasioissa kyenneet. Meillä vastaantyyppistä tekstiä voi löytää vain oikeustieteellisistä aikakauskirjoista. Kun Amerikassa kirjoitetaan näin jopa sanomalehdissä, siitä voi luulla, että siellä vakavan journalismin taso on korkea ja että siellä on lukijoita, jotka pystyvät tällaista tekstiä lukemaan. - Lisäksi mainitsen kaksi niistä monista kirjoista, joita ostin.

1. Antonin Scalia & Bryan A. Garner, Making Your Case. The Art of Persuading Judges. St. Paul: Thomson/West, 2008. Siinä on kyse tuomarien näkemyksistä siitä, miten asianajajan tulisi juttuaan ajaa. Päällisin puolin kyse on hyvin käytännöllisestä asiasta, mutta se vaatii pohjakseen vahvan teoreettisen käsityksen siitä, miten tuomioistuimet toimivat, miten ratkaisut syntyvät ja miten tuomarit ajattelevat. Kyse on siis itse asiassa oikeudellisen ratkaisutoiminnan perimmäisistä ongelmista, joita tarkastellaan aivan yllättävästä näkökulmasta.
2. Katharine K. Baker & Katharine B. Silbaugh, Family Law. Essentials. Boston: Wolters Kluwer, 2009. Perheoikeuden keskeiset periaatteet ja miten ne ilmenevät yksittäisissä lainopillisissa tyyppitapauksissa. Jos tämä kirja olisi ollut olemassa väitöskirjaa tehdessäni, monissa yleisissä kysymyksissä olisin ollut paljon rohkeampi ja uskaltanut mennä syvemmälle. Kirjaa kirjoittaessani luin sinänsä mainioita Mary Ann Glendonin kirjoja, mutta lopulta ne antoivat liiallisen abstraktiutensa takia vain vähän mielelle märettä.

Tällaisia kirjoja syntyy vain siellä, missä tutkimus on laajaa ja monipuolista. Jotta massasta voisi erottua, on uskallettava ottaa riskejä, katsoa uudella tavalla eteenpäin. Scalia (s. 1936) on The Supreme Court of the US:n jäsen, jota sanotaan sen konservatiivisiiven pääideologiksi. Baker ja Silbaugh ovat professoreita Chicagossa ja Bostonissa, he ymmärtävät feminismiä, mutta kirjoittavat tolkun tekstiä.

Amerikka ei ole suuri; se on valtava, huge. Se monipuolinen ja -ulotteinen ja siinäkin huge. Huonot puolet ovat syvempiä kuin meillä mutta hyvät korkeampia. Heill on Sarah Palin, meill vaa Päivi Räsäin; heill on Barack Obama, meill vaa korpraal Cai-Göran Alexander Stubb.